Suomessa dopingtestausjärjestelmä oman kokemukseni mukaan toimii hyvin. Testaajat ovat ihmisläheisiä tyyppejä, jotka opastavat ja neuvovat tarvittaessa urheilijaa kysymyksissä. Testaajan tehtävä on myös antaa ohjeita, valistaa ja keskustella, koska testauksen ohella tehdään erittäin tärkeää antidopingtyötä. Yhdestäkään kohdalleni sattuneesta suomalaisesta testaajasta ja testitilanteesta ei ole jäänyt kielteistä kuvaa, päinvastoin.

 
Yllättävän paljon aikaa testattavilta (ja heidän läheisiltään) saattaa testitilanteisiin kulua sekä aikataulut sekoittua, mutta se ei ole testaajien vika. Tätä asiaa kovin moni huippu-urheilun ulkopuolella oleva ei ymmärrä eikä edes tiedä. Tämä on pieni ongelma dopingtestauksessa, mutta ei aina ihan vähäpätöinen. Ongelmiin törmätään varsinkin silloin, jos kotona ei olekaan “huippu-urheiluasenteellista” puolisoa. Asiaa ei ole helppo ratkaista, mutta sen pitää aiheuttaa keskustelua.

 
Monelle urheilijalle aiheuttaa päänvaivaa myös velvollisuus ilmoittaa olinpaikastaan. Aikatauluihin tulee muutoksia, asioita unohtuu ja elämän muut velvoitteet saattavat viedä huomion harjoitusten välissä. Tosin tämä puoli on helpottunut “tekstiviestipalvelun” myötä, ja siitä olen monelta kuullut myönteistä palautetta. Järjestelmä joustaa tarvittaessa, hyvä niin.

Antidopingtyöhön kaivataan Suomessa (ja maailmalla) kipeästi lisäresursseja. Suomessakin valitettavien dopingtapauksien myötä asioihin saatetaan ottaa kantaa ministeritasolta saakka. Vaaditaan lajiliitoilta selvityksiä ja ihmetellään, miten joku voi käyttää aineita muka lajiliiton tietämättä. Helposti myös syytetään liittoja jopa antidopingtyön laiminlyönneistä. Ketään ei voi valvoa 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa.

 
Siitä huolimatta, että asia koetaan erittäin tärkeäksi, Suomen Antidopingtoimikunnan vuotuinen toiminta-avustus opetus- ja kulttuuriministeriöltä on vain murto-osan parhaiten tienaavien huippu-urheilijoiden vuosiansioista. Jos valtio todella näkee asian tärkeäksi, resursseja on lisättävä, koska vain testausten määrää lisäämällä riskinottajien määrä saadaan minimoitua. Myös se, että testaajat tekisivät työtään “täysipäiväisesti” voisi olla hyödyllistä, koska silloin heidän olisi mahdollista olla nykyistä enemmän kentällä tekemässä niin testejä kuin valistustyötä. Mitä enemmän ollaan tekemässä, sitä enemmän saadaan aikaan.

 
Porkkanana testauspooliin kuuluvat urheilijat voisivat saavat oikeuden (velvollisuuden) käydä 4–12 kertaa vuodessa lääkärintarkistuksessa, jonka yhteydessä otettaisiin erilaisia testejä, jotka hyödyttävät urheilijaa oman terveydentilansa seurannassa sekä luovat jokaisesta urheilijasta profiilin, jota voidaan hyödyntää dopingtestauksessa. Asioita yhdistämällä urheilijoita olisi vielä helpompi sitouttaa antidopingtoimintaan. Liian monen urheilijan terveydenhuolto on huonolla tolalla, koska siihenkään ei ole riittävästi resursseja. Toivon puhtaan suomalaisen urheilun puolesta lisää resursseja tärkeälle antidopintyölle.

Antti Hagqvist
Valmentaja

 
Antti Hagqvist haastaa kuntoliikkuja Pauli Kiurun Viestikapula-blogin elokuun 2010 kirjoittajavieraaksi.