Aloitin urheilun kuusivuotiaana. Sanan doping kuulin ensimmäisen kerran 13–14 vuoden iässä. Silloin Suomi voitti Tšekkoslovakian jääkiekossa, mutta maalivahti Stig Wetzellin dopingnäytteessä oli efedriiniä. Luin lehdestä, että se oli tullut banaanista. Lisäksi sain lehdistä sen kuvan, että urheilukenttien laitamilla liikkuu hämäräperäisiä popliinitakkisia (niin minä kuvittelin) agentteja, jotka tarjoavat nuorille urheilijoille dopingaineita.

Ensimmäisen henkilökohtaisen dopingiin liittyvän kokemukseni sain 16-vuotiaana. Olin tuore 400 metrin aitojen Suomen mestari ja debytoin maajoukkueessa olympiastadionilla Eurooppa-cupin A-finaalissa. Kisassani tehtiin maailmanennätys. Itse olin viimeinen, mutta voitin arvan dopingtestiin. Aitajuoksu oli ensimmäinen laji, joten minulta meni loput kisapäivästä testaushuoneessa keltaista jaffaa siemaillen. Seuraavat kaksi viikkoa pelkäsin, että näytteeni olisi positiivinen, sillä olin syönyt päivällä banaania.

Mietin jo tuolloin, mikä olisi minun suhtautumiseni dopingiin. Minut on kasvatettu kunnioittamaan vanhempia, noudattamaan sääntöjä ja olemaan rehellinen. Lehdissä kirjoitettiin, että dopingaineet ovat terveydelle vaarallisia. Popliinitakit arveluttivat ja mietin, miten parhaiten välttelisin heitä.

Kukaan ei koskaan tullut tarjoamaan dopingia, eikä minulle ole kukaan urheilijakaan uskoutunut omasta aineiden käytöstään, jos sellaista on ollut. Onneksi. On paljon helpompaa olla, kun ei tarvitse tietää kuka, mitä ja milloin.

Jossain vaiheessa minun oli myös mietittävä, mikä on urheilemiseni perimmäinen tavoite. Voittaa kaikki? Mitä olisin sen eteen valmis tekemään? Mitä jos ”ne muut” douppaavat?

Valehtelisin, jos väittäisin, etten halunnut voittaa. Tietenkin halusin voittaa, mutta en halunnut dopingia. Siksi minun oli asetettava urheiluni tavoitteet omista lähtökohdistani. Halusin katsoa, mitkä ovat omat rajani ja mihin asti ne riittävät.

Pikajuoksun päävalmentaja Esa Peltola sanoi Vierumäen leirillä syksyllä 1984, että sen, mitä dopingilla voi saavuttaa parissa vuodessa, voi saavuttaa monen vuoden pitkäjänteisellä työnteolla. Päätin uskoa siihen ja tehdä kaikki harjoitukset, huoltotoimet ja muut urheilua edesauttavat tukitoimet niin tinkimättömästi ja hyvin kuin mahdollista. Opiskelin, seurustelin ja elin elämääni urheilun ehdoilla.

Voisi ajatella, että urastani jäi paljon jossiteltavaa. Rajaani törmäsin 54.62 sekunnin kohdalla ja maailmanmestaruuskisojen viidentenä. Palkintopalli jäi kolmen metrin päähän. Jälkeenpäin on selvinnyt, että MM-kisoissa edelläni oli ainakin kaksi urheilijaa, jotka edustivat DDR:ää, jonka systemaattisesta dopingista on jälkimaailmalle jäänyt selvät dokumentit.

Minulta on moni kysynyt, ja kieltämättä olen itsekin leikitellyt ajatuksella, kuinka paljon doping tai oikeammin douppaamattomuus vaikutti. Olisinko ollut mitaleilla, jos meillä kaikilla olisi ollut samat eväät? Kuinka paljon kilpakumppanini saivat etumatkaa? Kun jälkeenpäin selvisi, että minulla on jo tuolloin ollut vakava, sittemmin keuhkonsiirtoon johtanut keuhkosairaus, mietin, kuinka paljon etumatkaa oikein olen antanut.

Kaikki jossittelu on turhaa. Jokaisen urheilijan lahjakkuuden määrittävät ne fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet, jotka hänelle ovat siunaantuneet. Minun akilleenkantapääni olivat keuhkot. Kilpailupää minulla oli hyvä, sillä pystyin parhaimpaani juuri suurkisoissa, joissa pitikin venyä ennätykseensä seuraaville kierroksille selviytyäkseen.

Mutta kilpailupääni ei olisi ollut hyvä, jos olisin käyttänyt kiellettyjä aineita. Sen mitä olisin ehkä saavuttanut fyysisesti, olisin takuulla menettänyt psyyken puolella. En olisi voinut olla henkisesti vahva jos olisin huijannut. Ja jos olisinkin sen mitalini näin saanut, olisinko voinut olla siihen tyytyväinen? Olisiko se ollut minun rajani, jonka olisin saavuttanut?

Seuraavaksi blogistiksi haastan kirjailija Tuomas Kyrön.

Tuija Helander
Aitajuoksija moninkertainen Suomen-mestari ja vuoden 2005 vammaisurheilija